Buddhan viimeinen Saarna

Kun Siunattu oli viivähtänyt haluamansa ajan Ambapalin lehdossa, hän meni Beluvaan lähellä Vaishalia. Siellä Siunattu puhui veljilleen sanoen: ”Oi Kerjäläismunkit, asettukaa asumaan sadekauden ajaksi Vaishalin ympäristöön, kukin mahdollisuuksien mukaan sellaiseen paikkaan, jossa hänen ystävänsä tai läheiset toverinsa asuvat.  Aloitan sadekauden täällä Beluvassa.”

Kun Siunattu oli näin aloittanut sadekauden, hän sairastui kauheaan sairauteen, ja terävät tuskat lankesivat hänen ylleen, vieden hänet kuoleman partaalle. Mutta Siunattu, tietoisena ja tyynenä, kesti ne valittamatta.

Silloin Siunatulle ilmentyi tämä ajatus: “Ei olisi oikein minulta jättää tätä elämää puhumatta oppilailleni ja hyvästelemättä veljeskuntaa.  Antakaa minun nyt, valtavalla tahdonvoimalla, nujertaa jälleen tämä sairaus, ja pitää otteeni elämästä, kunnes määrätty aika koittaa.”

Ja siunattu, valtavalla tahdon ponnistuksella; nujersi sairauden, ja piti otteensa elämästä ennalta määrättyyn hetkeen asti. Ja sairaus alkoi heiketä.

Näin Siunattu alkoi toipua; ja kun hän oli lähes kokonaan päässyt eroon sairaudestaan, hän astui ulos luostarista ja istuutui ulkoilmaan asetetulle tuolille. Kunnioitettu Ananda, yhdessä monien muiden oppilaiden kanssa, lähestyi paikkaa, jossa Siunattu oli, tervehti häntä ja istuutui kunnioittavasti toiselle puolelle sanoen: ”Olen nähnyt, Herra, millainen Siunattu oli terveenä, ja olen nähnyt, kuinka Siunatun piti kärsiä. Ja vaikka nähdessäni Siunatun sairauden, kehostani tuli heikko kuin köynnös, horisontista tuli minulle epäselvä, eivätkä kykyni enää olleet selkeät, kuitenkin sain vähän lohtua siitä ajatuksesta, että Siunattu ei jättäisi olemassaoloaan ennen kuin hän olisi vähintään jättänyt veljeskuntaa koskevat ohjeet.”

Ja Siunattu puhui Anandalle koko veljeskunnan puolesta ja sanoi: “Mitä veljeskunta sitten odottaa minulta, Ananda? Olen saarnannut totuutta tekemättä eroa eksoteeristen ja esoteeristen oppien välillä; sillä totuuden suhteen, Ananda, Tathagatalla ei ole mitään sellaista, kuin suljettu nyrkki opettajalla, joka ei paljasta kaikkea.

Varmasti, Ananda, jos olisi joku, joka hautoisi mielessään ajatusta: ’Se olen minä, joka tulen johtamaan veljeskuntaa’ tai ’Veljeskunta on riippuvainen minusta, ‘ hänen tulisi laatia
ohjeet mistä tahansa järjestöä koskevasta asiasta.  Ananda, Tathagata ei nyt ajattele, että hänen tulisi johtaa veljeskuntaa, tai että veljeskunta on hänestä riippuvainen.

“Miksi sitten Tathagatan tulisi jättää ohjeita mistään veljeskuntaa koskevasta asiasta?”
“Minä olen tullut vanhaksi, Oi Ananda, ja olen vuosien täyttämä; matkani on tulossa päätökseensä, olen saavuttanut päivieni määrän, täytän pian kahdeksankymmentä.”

“Ja aivan kuten loppuun kuluneet vaunut saa liikkeelle vain suurella vaivalla, niin myös Tathagatan kehon voi pitää liikkeessä vain suurella määrällä ylimääräistä huolenpitoa.”

“Vain silloin, Ananda, kun Tathagata, lakattuaan ottamasta osaa mihinkään ulkoiseen asiaan, uppoutuu siihen palavaan sydämen meditaatioon, joka ei liity mihinkään keholliseen asiaan, vain silloin Tathagatan keho on levossa.”

Siksi, Oi Ananda; olkaa valona omalle itsellenne.  Luottakaa itseenne, ja älkää luottako ulkopuoliseen apuun.

Pitäkää lujasti totuutta valonanne.  Etsikää pelastusta vain totuudesta.  Älkää etsikö apua kenestäkään muusta kuin itsestänne.

Ja kuinka, Ananda, veli voi olla oma valonsa, luottaa vain itseensä, eikä mihinkään ulkopuoliseen apuun, pitäen kiinni totuudesta omana soihtunaan ja etsien pelastusta vain totuudesta, hakematta apua keneltäkään muulta kuin itseltään.

Tässä, oi Ananda, suhtautukoon veli kehoonsa siinä asuessaan niin, että hän, ollen uupumaton, harkitsevainen ja tietoinen, onnistuisi maailmassa ollessaan voittamaan sen murheen, joka nousee kehon haluista.

Ollessaan alttiina aistimaailmalle, jatkakoon hän suhtautumistaan siihen niin, että ollen uupumaton, harkitsevainen ja tietoinen, hän onnistuisi maailmassa ollessaan voittamaan sen murheen, joka nousee aistien maailmasta.

Ja samoin, kun hän ajattelee, järkeilee, tai tuntee, suhtautukoon hän ajatuksiinsa niin, että ollen uupumaton, harkitsevainen ja tietoinen, hän onnistuisi maailmassa ollessaan voittamaan sen murheen, joka nousee ajatusten, järkeilyjen tai tunteiden aiheuttamasta murheesta.

Ne, jotka joko nyt, tai kuolemani jälkeen tulevat toimimaan valona omalle itselleen, luottaen vain omaan itseensä, eivätkä mihinkään ulkopuoliseen apuun, pitäen kiinni totuudesta soihtunaan ja etsien pelastusta yksinomaan totuudesta ja hakematta apua keneltäkään muulta kuin omalta itseltään, ovat niitä, Ananda, jotka omien bhiksusieni joukosta tulevat tavoittamaan korkeimmat taivaat. Mutta heidän pitää olla innokkaita oppimaan….

Minun aikani on nyt täysi, minun elämäni lähestyy loppuaan: Jätän teidät, lähden matkaan luottaen vain omaan itseeni!

Olkaa siis vilpittömiä, oi, veljeni, pyhiä, täynnä ajatusta!

Olkaa järkähtämättömiä päätöksissänne! Valvokaa omia sydämiänne! Se, joka ei uuvu, vaan pitää kiinni totuudesta ja laista, tulee ylittämään Elämän Meren, tulee lopettamaan surun ja murheen.